Wiimeinen Walla!

Brittien tai ranskalaisten mandaattiajan tekemisistä Lähi-idässä lukeneena ei voi kuin hämmästellä sitä tietämättömyyttä, jolle näiden valtioiden Lähi-idän politiikka näyttää perustuneen. Tietämättömyys heijastuu erityisesti politiikassa, sillä tietoa ja kokemusta alueelta on toki ollut runsaasti. Arkeologista tutkimusta oli tehty pitkään ja ainakin osittain Vanhan testamentin pohjalta syntynyt kiinnostus Lähi-itää kohtaan oli suurta. Nykyaikaan verrattuna yllättävän monilla brittimandaattihallinnon virkamiehillä oli pitkä työkokemus alueelta ja paikallisten kielten, tai ainakin arabian, kielitaito. Tietoa ja kulttuurista erityisosaamista ja tuntemusta siis löytyi, mutta miksi se ei näkynyt poliittisessa päätöksenteossa?

Al-Quds yliopiston rehtori Sari Nusseibeh panee brittien Lähi-idän osaamisen ja tuntemuksen matalaksi kirjassaan Once upon a Country, jossa hän toteaa mandaattihallinnon vastineen vuoden 1929 levottomuuksiin Länsimuurilla olleen antamalla maan 'tulvia' sotilaita ja lähettämällä sen jälkeen paikalle ratkaisua etsimään 'asiantuntijoita', joilla ei ollut hitustakaan käsitystä vallitsevasta tilanteesta. Tätä ensin sotilaat, sitten 'asiantuntijat' mallia toistettiin sitten lukemattomia kertoja uusien kriisien myötä, ja vähintään yhtä masentavin seurauksin joka kerta. Ja aika usein sitä toistetaan vieläkin.

Kauaskantoisia päätöksiä ja sopimuksia tehtiin aina sen hetkisen tilanteen sanelemana, ei pitemmän aikavälin seurauksia ajatellen. Tilanne ei ole muuttunut mandaattiajan jälkeen. Siinä, missä Iso-Britannia ja Ranska heiluttivat suurvaltatahtipuikkoa Lähi-idässä ennen toista maailmansotaa, Yhdysvallat otti tämän roolin sodan jälkeen ja viimeistään Iso-Britannialla ja Ranskalle nöyryyttävän Suezin kriisin jälkeen. USA sekaantui siekailematta vallankaappauksiin niin Syyriassa kuin Iranissa. Ei tietysti ole mikään yllätys, että öljystä tuli Yhdysvaltojen Lähi-idän politiikkaa ohjaava tekijä Israelin varauksettoman tukemisen rinnalla. Ns. terrorismin vastainen sota nosti Yhdysvaltain politiikan Lähi-idässä uusiin älyttömyyden sfääreihin. Siitä tuli sotapolitiikkaa. 9/11 terroristit olivat lähtöisin Yhdysvaltojen strategisesta kumppanimaasta Saudi-Arabiasta, jossa Obama on juuri nyt vieraillut Yhdysvaltojen Iranin ja Syyrian politiikasta ärtynyttä kuningaskuntaa tyynnyttelemässä, ja se kostettiin Afganistaniin hyökkäyksen lisäksi miehittämällä Irak ilman YK:n turvallisuusneuvoston hyväksyntää. Kuriositeettina mainittakoon, että Obaman Saudi-vierailulla ihmisoikeuskysymykset eivät nousseet agendalle, koska se oli jo täynnä muuta asiaa. Se, missä ihmisoikeudet nousevat kynnyskysymykseksi, ei näytä riippuvan niinkään ihmisoikeuksien todellisesta tilasta, vaan siitä, mistä maasta on kysymys ja miten ihmisoikeuskysymyksestä voidaan tehdä poliittinen kysymys.

Yhdysvaltojen Irakin sotapolitiikan laskua maksetaan vieläkin, se on vaikuttanut välillisesti myös Syyrian sodan kehitykseen. Sadat tuhannet ihmiset menettivät henkensä joko suoraan tai välillisesti, yhteiskunnan sosiaalinen koheesio hajotettiin, elintarviketuotannon omavaraisuus tuhottiin ja koko valtion tulevaisuus vaarannettiin. Saddam Hussein oli itsevaltainen ja brutaali diktaattori, mutta se ei voinut olla hyökkäyksen motiivi, sillä Yhdysvalloilla on ollut ja on edelleen yhtälailla itsevaltaisia hallitsijoita kumppaneina. Ja yksi heistä oli juuri sama Saddam Hussein, joka Irakin ja Iranin välisen sodan aikana kyllä kelpasi Yhdysvalloille kumppaniksi. Näissä kumppanuuksissa ihmisoikeudet eivät ole nousseet kynnyskysymykseksi. Jälkeenpäin on tunnustettu, että miehitys ja hyökkäys tehtiin väärän tiedon ja tietoisesti vääristellyn tiedusteluaineiston varassa. Lisäksi on myönnetty, sotapolitiikassa öljyllä oli ratkaiseva rooli.

Tietoon liittyy läheisesti ymmärrys, joka tietysti syntyy sekä tiedon että kokemuksen tuloksena. Ymmärtämättömyys suurvaltojen Lähi-idän politiikassa askarruttaa - varsinkin kun se ymmärtämättömyys tappaa ihmisiä ja polkee ihmisoikeuksia sekä kansainvälisen oikeuden periaatteita. Pohdiskelen näitä kysymyksiä omassa keskeneräisessä tutkimuksessani. Joitakin johtopäätöksiä on varsin helppo tehdä, vaikka yksityiskohtaisempaa analyysia vielä saakin odottaa tutkimuksellisen tiedon ja poliittisen päätöksenteon suhteesta. Lähi-idästä on tietoa ja ymmärrystä paljon sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa. Huippututkijoita ja tunnustettua sekä arvostettua tutkimusta löytyy, olipa kyse sitten nykyisyydestä tai muinaisuudesta. Lähi-idän ymmärtämisen motiivi lienee ollut yksi suomalaisen Wallininkin tavoitteista hänen tutkimusmatkoillaan 1800-luvulla. Tiedon ja kokemuksen lisäksi on kulttuurista osaamista, ajatus- ja kokemusmaailman käsittämistä sekä kielitaitoa. Ydinongelmaksi näyttääkin nousevat tiedon ja politiikan tekemisen kohtaamattomuus.

Tutkimukseen on tietysti myös suhtauduttava kriittisesti, ei kaikki tietona esitetty ole totta ja asiantuntijoina esiintyvät erehtyvät enemmän kuin usein. Tutkimuksen ydin on kärsivällisessä totuuden jyvien seulomisessa akanoista tutkijayhteisön vuosikymmeniä ja -satoja kestävän oppimisen ja erehtymisen kautta. Kriittisyys on yksi tutkimuksen perusolemuksista, samoin nöyryys ja erehtymisen tunnustaminen. Tutkijat eivät ole oikeassa olijoita eikä sellaisena pyri esiintymään. He ovat etsijöitä, jotka monen tekijän kokonaisuudesta pyrkivät löytämään sen, minkä voivat osoittaa pitävän paikkansa ja joka saa muun tutkijayhteisön hyväksynnän.

Nykyisin löytyy yhä enemmän ja enemmän poliittisesti orientoitunutta tutkimusta, tiettyihin poliittisiin suuntauksiin kytkeytyneitä ajatushautomoita tai valtion ohjaamaa sektoritutkimuksen omaista tutkimusrahoitusta. Se kytkee tutkimuksen objektiivisuutta kyseenalaistavalla tavalla joko johonkin poliittiseen suuntaukseen tai valtion politiikan tekemiseen. Tehdään tutkimusta, jota leimaa hallitusohjelman tukeminen. Asiantuntijoiksi itseään kutsuvista tulee sektoritutkimuksen palveluksessa hallituksen politiikan ja valtionhallinnon sätkynukkeja. Tehdään kumileimasintutkimusta tutkimuksen nimissä.

Kyllä poliittiset päätöksentekijät tietävät, että tutkittua tietoa on ja sitä löytyy. En usko sen käyttämättä jättämisen johtuvan siitä, että tietoa ei haluta käyttää. Pikemminkin syy on siinä, että suurvaltojen päätöksentekoa, olipa kyseessä Lähi-itä tai mikä muu alue tahansa, ei ohjaa mahdollisen oikeaan ja kestävään toimintaan pyrkiminen vaan yksinkertaisesti omien sen hetkisten, kuviteltujen tai todellisten, etujen ajaminen ja edistäminen. Politiikkaa kuvaa lyhytnäköisyys samalla kun tutkimus ajaa pitkän tähtäimen raiteilla. Politiikan tekeminen ei perustu ymmärrykseen, vaan etujen ajamiseen. Politiikan tekemisen institutionaalinen muisti on sidottu joko presidentin tai hallituksen toimikauteen. Jos vielä virkamiehistö joidenkin maiden tavoin vaihtuu samaa vauhtia hallituksen tai presidentin kanssa, pyörää joudutaan keksimään joka kerta uudestaan.

Carne Ross valittaa perustellusti kirjassaan Independent Diplomat: Despatches from an Unaccountable Elite, että diplomaatit ovat yleensä liian lyhyitä aikoja sijoituspaikoissaan, ainoastaan vähemmistö heistä hallitsee paikallisia kieliä ja heidän mukavuuden halunsa panee heidät keskellä expattien enklaavia, jolloin heidän yhteytensä paikalliseen väestään jäävät vähäisiksi. Tämä tilanne ei ole hedelmällinen ymmärryksen lisääntymiselle.

Kirjoista löytyy valtavasti arvokasta ja ymmärrystä lisäävää tietoa myös silloin, kun Lähi-idästä on kysymys; kirjat vain taitavat olla nykypoliitikoille, jopa ehkä heidän avustajakunnilleen, liian paksuja, ettei välillä jopa liian vaikealukuisia. Raportteja ehditään lukea, jos ne ovat korkeintaan parin sivun mittaisia ja riittävän harvalla rivivälillä kirjoitettuja. Siltä pohjalta on vaikea tehdä tietoon perustuvaa politiikkaa. Hyvä matka, suuntautui se mihin tahansa, alkaa kirjakaupasta.

Jälkiviisaus on helppoa. Ei ole mitenkään varmaa, miten paljon älykkäämpi Lähi-idän politiikka olisi muuttanut Lähi-itää. Näyttäisikö se erilaiselta? Jotakin ehkä tunnustetuista epäonnistumisista olisi hyvä oppia. Tutkijayhteisön ja poliittisten päättäjien on lähestyttävä tasavertaisesti toisiaan ilman, että tutkimuksen tekemisen itsenäisyys vaarantuu. Yhteistyö tuo poliittiseen päätöksentekoon sitä ymmärrystä ja tietoa, joka on olemassa - mutta joka käyttämättömänä saa poliittisen päätöksenteon näyttäytymään tyhmänä, ajoittain jopa tuhoisana.

***

Orontes-joessa Hamassa sijaitsevat Noria-vesipyörät kuvaavat osuvasti ajan kulkua.
Aika kulkee vesipyörien tapaan vääjäämättömästi eteenpäin - ja hyvä niin.

Ensimmäisessä Walla-postauksessa tasan kaksi vuotta sitten 31.3.2012 kirjoitin Lähi-itää Lontoosta-aiheesta. Tämän viimeisen postauksen myötä kirjoituksia kertyi kaikkiaan 77, joka on hyvä luku päättää tämän Wallan elinkaari. Yksittäisistä aiheista Syyria ja sen tilanne on ollut useimmiten kirjoitusten aiheena, mutta kirjoituksia on myös Jordaniasta ja Libanonista muiden aiheiden ohella. Lähi-idästä voi kirjoittaa aina, yhtälailla kuin Lähi-idästä ei voi lähteä palaamatta sinne takaisin. Kirjoittaminen muilla foorumeilla Lähi-idästä jatkuu. Ja kuten totesin, täältä lähdetään tänne palataksemme. Lämpimät kiitokset kaikille Wallan lukijoille!

Jobarin juutalaiset

Istun helmikuussa 2014 yhden Damaskoksen viimeisimpiin juutalaisiin kuuluvan räätälin verstaassa vanhan kaupungin juutalaiskorttelin laitamilla. Räätäli on pitänyt pientä verstastaan jo yli 40 vuotta. Suurin osa Damaskoksen varsin huomattavasta juutalaisvähemmistöstä muutti Yhdysvaltoihin ja Kanadaan 1970- ja -80 -luvuilla, näin myös suuri osa räätälin perheestä kahta sisarusta lukuun ottamatta. Suurin Syyrian juutalaisten yhteisö on nykyisin Brooklynissa. Judy Felt Carr avusti yli 3000 Syyrian juutalaisen muuttoa 70-luvulla lahjomalla viranomaisia. Loput noin 4000 juutalaista saivat maastamuuttoluvan virallisesti vuonna 1992. Maahan jäi asumaan joitakin satoja juutalaisia. Räätäli on yksi näistä viimeisistä Damaskokseen jääneistä. Asiakkaita pyörähtää räätälin ovella tasaiseen tahtiin, hyllyillä on korjattuja vaatteita. Räätäli kertoo korjaavansa usean asiakkaan vaatteet ilmaiseksi. Ihmisillä on sodan myötä rahat tiukassa.

Damaskoksen juutalaisyhteisöstä näkyy jälkiä siellä täällä. Asuin suurimman osan vuodesta 2011 vanhan kaupungin Suoran kadun varrella ja vasta noin viikon asumisen jälkeen havaitsin yllätyksekseni huoneiston ulko-oven sisäpuolella laintaulut, joihin oli hepreaksi kirjoitettu kymmenen käskyä. Myöhemmin naapurini, joka muuten remontoi boutique-hotellia entiseen juutalaisperheen omistamaan taloon vanhassa kaupungissa, kertoi huoneiston kuuluneen damaskoslaiselle juutalaisperheelle ennen heidän muuttoaan pois Syyriasta. Samassa pienessä juutalaiskorttelin reunalla sijaitsevassa kerrostalossa oli asunut kaksi muuta juutalaisperhettä.

Damaskoksen huoneistoni oven sisäpuolen laintaulut.

Syyrian juutalaisten, muiden vähemmistöjen tavoin, historia on ollut niin myötä- kuin vastoinkäymisiä. Josefus kirjoitti Damaskoksen juutalaisia kohdanneesta katastrofista vuonna 66 jKr. tapahtuneen Juudean juutalaiskapinan seurauksena. Damaskoslaiset kostivat roomalaisia vastaan tehdyn kansannousun kokoamalla Damaskoksen miespuoliset juutalaiset urheilustadioneille. Josefuksen mukaan 10 000 juutalaista surmattiin tunnissa. Hänen mukaansa surmatyöt tehtiin salassa Damaskoksen rouvasväestöltä, joka oli kiinnostunut juutalaisuudesta ja olisivat saattaneet pyrkiä estämään juutalaisia vastaan tehdyn koston.

Rabbi Moses Bassola d'Ancona kirjoitti Damaskoksen juutalaisista 1500-luvun alkupuolella. Hänen mukaansa kaupungissa oli noin  500 juutalaista perhekuntaa ja kolme kauniisti koristeltua synagogaa, joista yksi kuului sefardeille, yksi sisilialaisille ja yksi paikallisille juutalaisille, siis sen mukaan mistä juutalaiset Damaskokseen olivat saapuneet. Vajaa pari kilometriä kaupungin ulkopuolella Jawbarissa (nykyisessä Jobarissa) oli (ja on vielä edelleen) yksi synagoga, joka d'Anconan mukaan kuului muutamalle kymmenelle arabiaa puhuvalle juutalaiselle perhekunnalle. Tämä profeetta Elian muistoksi rakennettu synagoga sanotaan mainitun jo Talmudissa, vaikka yksimielisyyttä ei ole siitä, viittaako se juuri tuohon synagogaan. Se nousi uutisiin vuonna 2013 sen kokiessa vaurioita sisällissodan tuoksinassa. 1500-luvun loppuun mennessä Damaskoksen väkiluvun arvioidaan olleen noin 57000 asukasta, joista 12 prosenttia kristittyjä ja kuusi juutalaisia. Jawbarissa eli Jobarissa oli 1660-luvulla yksi pelkästään juutalaisista koostuva kylä.

Jobarin synagogan kyltti.

William C. Prime kirjoitti vierailustaan 1800-luvun puolivälissä varakkaan juutalaisen kodissa Damaskoksessa. Taloa pidettiin kaupungin hienoimpana. Se oli rakennettu hienosta italialaisesta marmorista, jonka muulit olivat kuljettaneet rannikolta. Marmoriseinät olivat täynnä hienoja kaiverruksia, samoin talon ovet. Koko talo oli täynnä hopea-astioita. Tosin vierailijan ihmetykseksi talon omistanut juutalaisrouva oli peseytymätön ja likaisiin vaatteisiin pukeutunut. Hiukset näyttivät siltä kuin niitä ei olisi oltu kammattu kuukauteen. Tästä ulkoisesta olemuksestaan huolimatta hänen otsallaan ja sormissa olivat äärimmäisen arvokkaat timanttikoristeet. Samoihin aikoihin monet Damaskoksen juutalaiset pitivät hallussaan, Farhin perhe etunenässä, tärkeitä virkoja pankkiireina, kaupan ja liike-elämän palveluksessa.

40 vuotta Damaskoksessa lääkärinä työskennellyt pappi isä Tuomas katosi helmikuussa 1839. Seuraavana päivänä kaupunkilaisia saapui juutalaiskortteliin väittäen, että pappi oli nähty viimeksi siellä. Juutalainen parturi joutui kidutetuksi ja tunnusti kidutettuna saaneensa 300 piasteria papin murhaamiseksi, koska verta tarvittiin pesahin lähestyessä happamattomien leipien leipomiseen. Kidutettuina pidätetyt juutalaiset tunnustivat rituaalimurhan. Lisäksi astrologi vahvisti Damaskoksen kuvernöörille, että juutalaiset olivat murhanneet papin. Kaupungin muslimit vandalisoivat kostoksi Jobarin synagogan. Näiden tapahtumien seurauksena osmani-imperiumin sulttaani antoi vuonna 1840 määräyksen, jonka mukaan herjaukset juutalaisten suorittamista rituaalimurhista olivat perättömiä ja juutalaisia oli suojeltava valtakunnassa samalla tavalla kuin imperiumin muita asukkaita.

Kristityt joutuivat puolestaan vainotuiksi vajaan viikon kestäneissä mellakoissa 9. - 13. heinäkuuta 1860 Bab Touman portin tienoilla Damaskoksessa, jolloin kaupungin muslimit hävittivät kristittyjen korttelin ja tappoivat tuhansia maroniitteja. Kristityt pitivät kuitenkin juutalaisia vastuullisina murhiin ja vainoihin. Damaskoksen juutalaiset elivät tämän seurauksena pelon varjossa.

Myös Aleppossa on ollut huomattava juutalaisyhteisö, noin 5000 juutalaista vielä 1700-luvulla. Vanhan testamentin käsikirjoitusten tutkijoille Aleppon koodeksi -niminen hepreankielinen käsikirjoitus on tuttu. Se on peräisin 900-luvulta kulkeutuen Jerusalemista Kairon kautta Aleppoon ja päätyen kierroksen jälkeen takaisin Jerusalemiin vuonna 1958 Syyrian juutalaisen Murad Fahamin salakuljettamana. Aleppossa se ehti olla noin puoli vuosituhatta.

Suhtautuminen juutalaisiin vaihtelee nykyisessä Syyriassa. Ne, jotka heitä tuntevat, pitävät heitä syyrialaisina siinä missä muutkin. Antisemitistinen ja Israelin politiikasta ponnistava perusteeton juutalaisten halveksunta ja syyllistäminen milloin mihinkin mukaan lukien nykyinen Syyrian sisällissota elää edelleen jossakin määrin syyrialaisten keskuudessa. Tässäkään suhteessa Syyrian virallinen linja ei ole ristiriidaton, missäpä olisi? Virallisesti juutalaiset edustavat yhtä uskontoa muiden joukossa, eikä se ole millään tavalla ongelma. Syyrian yleisradio lähetti hepreankieliset uutiset kerran viikossa. Presidentti Assad hyväksyi 11 synagogan, mukaan lukien juutalaiskorttelissa oleva Al-Raqin synangoga, peruskorjauksen vuonna 2011. Juutalaiset eivät siis ole ongelma, mutta Israelin valtio ja sen politiikka on sekä palestiinalaisalueiden että Golanin kukkuloiden miehityksen johdosta. Ristiriitaisuutta edustaa se, että samanaikaisesti kirjakauppojen ikkunoista on helppo tunnistaa myynnissä olevaa antisemitististä Siionin viisaitten pöytäkirjat -nimistä juutalaisvastaista pamflettia.

Eräässä maalaiskylässä vanhempi syyrialainen mieshenkilö puhui juutalaisista sävyyn, joka osoitti hänen uskovan kaiken Siionin viisaitten pöytäkirjojen roskasta ja pitävän täysin totena sitä, että juutalaiset Syyriassa ovat syyllistyneet rituaalimurhiin kertoen niistä yksityiskohtaisesti.

Kuuntelin kerran keskustelua Damaskoksen vanhan kaupungin ravintolan pöydässä kaupungin juutalaisista. Mielipiteet olivat myönteisiä, eikä kukaan tuonut esille mitään ongelmia suhtautumisessa tai yhteiselämässä juutalaisten kanssa. Eräs keski-ikäinen akateemisesti koulutettu kolmen tyttären syyrialainen isä totesi olevansa naimisissa naisen kanssa, jonka äiti oli juutalainen. Tämä oli mielenkiintoinen kiertoilmaisu sille, että hänen puolisonsa ja tyttärensä olivat itse asiassa juutalaisia. Sukulaisia heillä oli myös Israelissa ja kysyessäni yhteyksien pitämisestä heihin hän totesi, että niitä pidetään yllä Yhdysvalloissa asuvien sukulaisten kautta.

Syyrian juutalaiset ovat yksi kappale Syyrian historiaa. Siitä on enää varjo jäljellä. Siitä muistuttavat Jobarin synagogan ja suoran kadun räätälin lisäksi myös surkeassa kunnossa oleva Damaskoksen juutalaiskortteli. Virkeimmillään Syyrian juutalaisuus eläneekin nykyään Brooklynissa.

Beirutin juutalaiset olivat osmani-imperiumin aikaan osa Syyrian juutalaisuutta.Tämä on hiljattain kunnostetun Magen Avraham-synagogan julkisivu Beirutissa. Synagoga vaurioitui israelilaisten pommituksissa sisällissodan aikana vuonna 1982.

Luonnonvarana liittoutuminen

Jordania on köyhä maa, jonka ulkomaanvelka on moninkertaistunut kuningashuoneen komennon siirryttyä isä-Husseinilta poika-Abdullahille. Se on myös väkiluvultaan pieni valtio ja väestöstä valtaosa on palestiinalaisia. Saudi-Arabiasta saapuneet hashemiitit ovat vähemmistönä. Jordanian maantieteellinen sijainti itseään suurempien tai muuten vain vahvempien puristuksessa ei ole kadehdittava. Itäpuolella on Saudi-Arabia ja Irak, pohjoisessa Syyria, lännessä Israel ja palestiinalaisalueet. Etelässä on sentään punainen meri ja sen satamat. Satamienkin merkitys on pienentynyt, koska Syyrian läpi kulkeva tavaraliikenne on lähes tyrehtynyt. Liittolaisten rahtaamaa sotakalustoa toki satamien kautta saa hyvin maahan, kuten eräänä yönä Aqabaan päin ajaessani havaitsin. Sataman suunnasta tuli kuljetuslavetteja lastattuina uusilla panssaroiduilla miehistönkuljetusajoneuvoilla ja satamaan päin meni kymmenittäin tyhjiä lavetteja.

Wadi Rum on näkemisen arvoinen!

Luonnonvaroja ei juurikaan ole fosfaatin ja auringon lisäksi ja vedestä on huutava puute. Kuollut meri, Petra, Wadi Rum ja punainen meri kuuluvat myös Jordanian luonnonvaroihin tarjoten turisteille nähtävää koko rahan edestä. Turismi on vain tyrehtynyt Lähi-idän levottomuuksien ja erityisesti Syyrian sodan myötä. Valtion taloudellinen ahdinko syvenee. Käytännöllisesti katsoen kaikki taksikuskeista (joista monelle se on rahapulan pakottamana toinen tai kolmas työ) hotellityöntekijöihin valittavat rahan puutetta.

Paineita on myös sisäpoliittisesti, ei vain ulkopuolisen puristuksen ja Syyrian sodan aiheuttamana. Taloudellisen ahdingon lisäksi jo mainittu palestiinalaisväestön suuruus muodostaa ohittamattoman tekijän sisäpolitiikassa. Muslimiveljeskunnan poliittinen siipi on puolestaan Jordanian voimakkain ja parhaiten järjestynyt oppositiovoima, jolla on vahva kannatus palestiinalaisten keskuudessa. Sen lisäksi sisäisen turvallisuuden hälytyskelloja kilkattelevat kasvava radikaalimpien islamistien ja al-Qaidaan kytköksissä olevien salafistien kannatus. Monet heistä pitävät majaa Ammanin itäpuolella sijaitsevassa Zarqan kaupungissa.

Heikollakin on valttinsa. Yllättäen Jordanialle langennut YK:n turvallisuusneuvoston kiertävä jäsenyys on pannut sen kahdeksi vuodeksi maailman turvallisuuspolitiikan tekemisen ytimeen ja hetkellä, jolloin turvallisuusneuvosto painii erityisesti Syyrian kysymyksen parissa.

Jordanian strategisia liittolaisia ovat Yhdysvallat ja Saudi-Arabia sekä Persianlahden kääpiöitä kooltaan mutta jättiläisiä varoiltaan olevat monarkiat. Jordania korvaa liittolaisuuksilla muuten olemattomia luonnonvaroja. Sen liittolaispolitiikka perustuu sekä taloudellisiin että turvallisuuteen liittyviin tekijöihin. Yhdysvaltojen taloudellinen tuki ja turvallisuusyhteistyö ovat liittolaisuuden tukipilareita. Tämä tosin aiheuttaa sisäistä juopaa kansan ja kuningashuoneen välille. Kansan syvät rivit Jordaniassa eivät yksinkertaisesti pidä Yhdysvalloista. Sen politiikka Irakissa ja Afganistanissa sekä mittaamaton tuki edelleen palestiinalaisalueita miehittävälle Israelille ei herätä myötätuntoa jordanialaisten keskuudessa.

Kuningashuone oman näkemyksensä mukaan tarvitsee kovaan turvallisuuteen perustuvaa liittolaisuutta Yhdysvaltojen kanssa. Tätä liittolaisuutta vahvistetaan ummistamalla silmät sopivaksi katsottavalta määrältä salafistejä siitä syystä, että se on välttämätön uskottavan turvallisuusuhan ylläpitämiseksi ja siten liittolaisuuden tuoman tuen, olipa se sitten aseistusta tai turvallisuuskoulutusta, jatkamiseksi. Kuningashuone on vuosikymmeniä onnistunut pitämään kanavat avoinna yhteiskuntapolitiikan nimissä lähes joka suuntaan ja niinpä muslimiveljeskunnalla on langennut lähes korvaamaton rooli radikaalimpien salafistien kurissa pitämiseksi.

Saudi-Arabian rahahanat  ovat yhtälailla tärkeitä Jordanialle. Tuki on miljardiluokkaa dollareissa. Raakaöljyä myydään alennettuun hintaan. Tähän tukeen kätkeytyy sekin ongelma, että kaikki Saudeista tuleva tuki ei suinkaan ohjaudu yhteiskunnan hyväksi valtion budjetin kautta. Kuningas Abdullahin käydessä Riyadissa kollegaansa tapaamassa paluumatkalla koneeseen lastataan salkuittain rahaa. Siitä käytetään hyväntahtoisesti termiä sharha, joka tässä yhteydessä ymmärretään lahjana. Kaukana siis kaikesta korruptiosta, mutta niin välttämätöntä hyvien liittolaissuhteiden vaalimiseksi. Salkuittain sharhaa on helppo ottaa vastaan, kun kassa näyttää tyhjää.

Jordanian ja Syyrian suhteet ovat perinteisesti olleet monimutkaiset. Välillä on oltu sodan partaalla, välillä on liennytelty. Syyrian sota ja sen yksi keskittymistä aivan Jordanian rajalla on pakottanut sen asettumaan strategisten liittolaistensa tukialueeksi Syyrian kapinallisten tukemiseksi. Ei tietysti ilmaiseksi, kyllä siitä Jordanialle maksetaan eli liittoutuminen kääntyy luonnonvaraksi tässäkin tilanteessa.

Jordania osti yllättäen joulukuussa 2012 huomattavan määrän aseita Kroatiasta (kranaatinheittimiä, tykistöammuksia ja muita ampumatarvikkeita) vaikka perinteisesti maiden välinen asekauppa oli ollut olematonta. Jordanian ilmavoimien kuljetuskoneita havaittiin samoihin aikoihin Zagrebin kentällä Kroatiassa.  Muutama viikko kaupan jälkeen Kroatiasta hankitun kaltaista aseistusta ilmestyi huomattavissa määrin Syyrian kapinallisille. Siinä jordanialaiset toimivat välikätenä Saudien rahoittaessa aseostoja Kroatiasta Syyrian kapinallisia varten. Yhdysvaltain kongressin hyväksyttyä asetoimitukset Syyrian kapinallisille amerikkalaisia kuljetuskoneita alkoi saapua Jordaniaan asetoimituksineen. CIA on vastannut aseiden varastoinnista Syyrian kapinallisia varten.

Jordania tekee rahaa myös vuokraamalla sotilastukikohtia Syyrian kapinallisten kouluttamiseen, jossa he kouluttavat yhdessä amerikkalaisten kanssa Syyrian kapinallisia. Jordaniasta on tullut monella eri tavalla kanava Syyrian hallinnon vastaiselle sodalle. Tämä siitä huolimatta, että kuningashuone ei voi olla mitenkään varma Jordanialle turvallisesta sodan lopputuloksesta. Mahdollinen islamistinen voitto Syyriassa yhdistämällä voimat Jordanian kotikutoisten islamistien kanssa muodostaa suoran uhan kuningashuoneelle. Jordanialaisten uskonsotilaiden määrä Syyriassa puhuu omaa kieltään sen viidennen kolonnan koosta, joka kuninkaan yöunia saattaa joskus häiritä.

Liittolaisuudet ovat hyvä ja myönteinen asia, mikäli ne perustuvat aitoon vastavuoroisuuteen. Jordania tuntuu tässä pelissä usein hyväksikäytetyltä. Sen nykyiset liittolaisuudet eivät vahvista sen yhteiskunnallista yhtenäisyyttä, kestävyyttä ja kehitystä. Rahan kaataminen kassaan, tai sen ohi sharhan muodossa, ei lohduta ilman aitoja yhteiskunnallisia uudistuksia työllisyyden lisäämiseksi ja köyhyyden taittamiseksi. Liittolaisuudet asettavat Jordanian pelinappulaksi osana suurempaa alueellista valtapeliä. Jordaniassa on osattu perinteisesti yhteiskuntasopimuksilla luovia kriisistä toiseen ilman suurta kuningashuoneen ja kansan yhteentörmäystä. Tästä syystä se on selvinnyt tähänkin asti ilman huomattavia arabimaailman muutoksen aiheuttamia kolhuja. Vaara ei ole vielä ohi. Strategisten turvallisuuteen ja taloudelliseen tuottoon perustuvien liittolaisuuksien rinnalle toivoisi Jordanian omaan kehittämiseen panostavaa tukea, joka tuottaa inhimillistä turvallisuutta ja vahvistaa valtion sisäistä yhtenäisyyttä. Jordania ansaitsee liittolaisiltaan enemmän kuin pelkästään pelinappulan roolin alueellisessa valtataistelussa.