Itsemurhapommittaja räjäytti itsensä pikkubussissa
Beirutin eteläosissa Shoueifatissa 3. helmikuuta. Kuljettaja havaitsi autoon
nousseessa matkustajassa jotakin epäilyttävää ja kysyi mitä hänellä oli
takkinsa alla. Hetken kuluttua pommittaja räjäytti itsensä ja auton ilmaan. Onneksi
autossa ei ollut kuljettajan ja pommittajan lisäksi muita. Kuljettaja haavoittui
vaikeasti. Arvelujen mukaan pommittajan kohteena olisi ollut Dahiyen shiakaupunginosa
Beirutissa. Vain kaksi päivää aikaisemmin, 1. helmikuuta, Hermelin kaupungissa
Bekaan laakson pohjoisosissa itsemurhapommittaja ajoi räjähteillä lastatun
auton huoltoaseman kupeeseen ja räjäytti sen siinä. Tässä iskussa kuoli iskun
suorittajan lisäksi kolme libanonilaista. Edellisestä Hermelissä tehdystä
iskusta oli vain kaksi viikkoa. Itsemurhapommittaja iski puolestaan Dahiyessa 21.
tammikuuta, neljä ihmistä sai surmansa. Heinäkuun 2013 jälkeen se oli viides
isku samassa kaupunginosassa. Näissä kaikissa iskuissa on ollut muutamaa
poikkeusta lukuun ottamatta kymmeniä loukkaantuneita. Iskut on kohdistettu shiia-alueille
ja Hizbollahia vastaan. Niitä voidaan pitää myös kostona Mohammad Chatahin räjäyttäneestä pommista 27. joulukuuta Beirutissa
lähellä paikkaa, jossa Libanonin entinen pääministeri Rafik Hariri surmattiin
valtavan kokoisella pommi-iskulla vuonna 2005. Chatah oli Haririn perheen
neuvonantaja, entinen Libanonin valtiovarainministeri ja tunnettu Syyrian
opposition tukija.
Libanonin historia on väkivaltainen. Vuonna 1990
päättyneen sisällissodan jälkeen väkivalta on ollut vaihtelevaa, välillä sitä
on ollut enemmän, välillä vähemmän. Yllämainitut iskut liittyvät suoraan
Syyrian sisällissotaan. Sen vaikutus näkyy väistämättä Libanonin arjessa.
Pommi-iskuista on tullut viikoittaisia. Sunnataustainen islamistinen
salafistinen radikalismi on pesiytynyt tietyille alueille Libanonissa (Tripoli,
Akkar, Saida ja jotkut palestiinalaisten pakolaisleirit).
Iskut ovat tehneet tehtävänsä. Epäluulo ja pelko
libanonilaisissa on lisääntynyt. Kävellessäni eilen ja tänään Beirutin ytimessä
Hamrassa iltapäiväruuhkan aikaan kiinnitin huomiota lähes tyhjiin
pikkubusseihin. Ruuhka-aikoihin nämä valkoiset bussit, suosittu ja edullinen
julkisen liikenteen muoto, ovat yleensä tupaten täynnä. Ei eilen, eikä tänään. Tästä
ilmiöstä keskusteltiin tänä aamuna radiossa. Pikkubussien kuljettavat ovat
ymmärrettävästi huolissaan, epävirallisia bussiin nousevien matkustajien
tarkastuksia on aloitettu. Yksi haastateltava nosti esille ymmärrettävän pelon;
entäpä jos joku iskijä haluaa kyydin vaikka ostoskeskukseen tai sen alla
olevaan parkkihalliin? Libanonilaiset rajoittavat jo omaa liikkumistaan ja
pyrkivät välttämään alueita, joissa enemmistönä on toiseen uskontokuntaan
kuuluvia. Dahiyassa rakennetaan suojaseiniä liikkeiden eteen ja ovia
vahvistetaan.
Tyhjä pikkubussi Hamrassa iltapäivällä 5.2.2014 |
Sunna-islamistinen radikalismi yritti pesiytyä jo vuosia
sitten Tripolin pohjoispuolella sijaitsevaan Nahr al-Baredin
palestiinalaispakolaisleiriin. Fatah
al-Islamina tunnetuksi tullut järjestö otti käytännössä leirin hallintaansa
sillä seurauksella, että Tripolissa käytyjen yhteenottojen seurauksena
Libanonin armeija käynnisti sodan islamisteja vastaan Nahar el-Baredissa
tuhoten sen täysin maan tasalle ja pakottaen noin 27000 leirin asukasta uuteen
pakolaisuuteen. Fatah al-Islamin taistelijoita olivat libanonilaisten lisäksi Irakista,
Afganistanista, Tshetsheniasta ja Saudi-Arabiasta tulleet salafistit.
Libanonin armeija käytti täsmälleen samoja keinoja Nahr
el-Baredin tuhoamisessa kuin Assadin armeijan helikopterit Aleppossa. Vierailin
leirin raunioilla reilu vuosi sen hävittämisen jälkeen. Käytännöllisesti
katsoen yhtään rakennusta ei ollut pystyssä, koko leiri oli murskana.
Betoniseinäiset rakennukset oli räjäytetty maan tasalle, kaatuneet seinät olivat
lappeellaan toinen toisensa päällä. Hävittäminen ei riittänyt, piirityksen
loppuvaiheessa leiristä varastettiin kaikki varastamisen arvoinen ja mitä ei
varastettu, vandalisoitiin. Leirin hävittämisestä on osuvasti käytetty termiä urbicide - kaupungin tappaminen.
Silloisen Libanonin armeijan esikuntapäällikön Shawki Al-Masrin mukaan (International
Crisis Groupin haastattelu vuonna 2011) libanonilaisten lisäksi sekä
amerikkalaiset, britit, espanjalaiset ja muut ystävällismieliset maat
ihastelivat ja olivat ylpeitä Libanonin armeijan kyvystä pudottaa jopa 1800
kiloa painavia pommeja Nahr el-Barediin. Todellista tynnyripommitusta. Se
onnistui vain helikoptereilla, eikä leirin rakennusten murskaaminen maan
tasalle olisi muilla keinoin onnistunutkaan. Amerikkalaiset eivät silloin
nähneet mitään barbaarista Libanonin armeijan toimissa, toisin kuin nyt Kerryn
suulla sanottuna täsmälleen samoja tynnyripommimenetelmiä Aleppossa käyttävästä Syyrian
armeijasta. Sanomattakin on selvää, että siviileihin kohdistuva barbarismi
on tuomittavaa riippumatta siitä, kenen tukema liittolaisarmeija sitä
harjoittaa.
Nahr el-Baredin tapahtumat, mukaan lukien Fatah al-Islamin muodostuminen, muodostivat mallin Assadin hallinnon vastaisessa sodassa. Siviiliasutuskeskukset vallataan täysin tietoisena siitä, että se vetää armeijan voimankäytön siviilien päälle. Libanonin armeijan tavoitteena Nahr el-Baredissa oli antaa kerralla sellainen opetus terroristeille, että sitä ei tarvitse toistaa. Tänään ollaan kirjoituksen alussa kuvatussa tilanteessa viikoittaisten pommi-iskujen keskellä. Iskut lisääntyvät eikä Libanonin armeijalla minkään armeijan tavoin ole aidosti keinoja estää fanaattisten organisaatioiden yksittäisiä, mutta hyvin suunniteltuja ja siviilejä vastaan kohdistuvia iskuja. Fanatismia ei kitketä kovaa ja asevaraista turvallisuutta lisäämällä.
Islamistit aloittivat aseellisen tuen Libanonista Assadin
hallintoa vastaan jo vuonna 2011. Tripolin ja Akkarin alueen välitön läheisyys
Homsin ja Tal Kalakhin kaupunkien kanssa sekä vuosikymmenien kuluessa
vakiintuneet salakuljetusreitit mahdollistivat hyvin tiiviit yhteydet ja
logistisen tuen, sekä aseiden että taistelijoiden muodossa, Syyrian
aseelliselle oppositiolle. Salakuljetukseen perustuva rikollisuus näytteli
kansannousun aseellistumisessa huomattavaa roolia. Nykyiset iskut Hizbollahia
vastaan Libanonissa selitetään kostona sen osallistumisesta Assadin hallinnon
puolustamiseen Syyriassa. Puolustamatta mitenkään Hizbollahin osallistumista
Syyriassa on kuitenkin muistettava, että se ei ollut ensimmäinen
ei-valtiollinen aseellinen toimija, joka osallistuu Libanonista Syyrian sotaan.
Libanonin virallinen politiikka on ollut pysyä tiukasti
erossa Syyrian sodasta. Se on mahdotonta. Libanonin ja Syyrian keskinäiset
siteet aina osmani-imperiumin ajoista lähtien ovat liian syvät ja läheiset
Syyrian sodan pitämiseksi Syyrian puolella. Hermelin, Akkarin ja Arsalin
kaltaiset kaupungit Bekaassa ovat hyviä esimerkkejä. Heimo- ja perhekokonaisuudet
ulottuvat valtion rajan molemmille puolille. Huomattavalla osalla
libanonilaisia on syyrialainen tausta. Uskontokuntien moninaisuudesta johtuva
yhteiskunnallinen heterogeenisuus on samanlainen Libanonissa ja Syyriassa.
Libanonin valtion merkitys, tai kansalaisuus libanonilaisena, on täysin
toissijainen verrattuna siihen, kuuluuko ja samastuuko kristittyjen, shiojen,
druusien vai sunnien kanssa. Taifa - heimo
ja sen rajat ovat ne, jotka ovat libanonilaisten mielissä sinne vuosisatojen
kuluessa syöpyneinä, ei valtion rajat. Samastuminen
tapahtuu oman taifiyyan sisällä. Nämä
samastumiset puolestaan ulottuvat rajan yli. Siitä syystä libanonilaiset ovat
joko vahvasti Assadin hallinnon puolella tai sitä vastaan.
Beirutilaisia talvista iltapäivää viettämässä Hamrassa. |
Libanonin politiikka on rakennettu tunnustuksellisuuden
varaan. Libanonia hallitsevat tunnustukselliset eliitit, jotka pyrkivät
keskinäiseen konsensukseen. Kansalaiset seuraavat ja äänestävät omaan
uskontokuntaan kuuluvia ehdokkaita vaaleissa. Tämä tarkoittaa sitä, että
tietylle uskontokunnalle läänitetty ministeriö hallitsee ministeriön hallinnonalan
toimintaa ja sen instituutioita alusta loppuun asti. Sen perusteella jaetaan
työpaikat ja virat. Ei siis ihme, että hallituksen muodostaminen on kestänyt jo
lähes vuoden Libanonissa.
Libanonilaiset eivät halua uutta sisällissotaa. Syyrian
sodan kärsimykset näkyvät pakolaisina Beirutin katukuvassa ja oma sisällissota on
vielä tuoreessa muistissa. Mutta eivät syyrialaisetkaan halunneet sotaa. Irakin
sodan esimerkki, kaaos ja noin miljoona pakolaista Irakista Syyriaan näytti
konkreettisesti syyrialaisille sodan seuraukset. Tästä huolimatta sota saavutti
Syyrian ja Libanon on nyt liipaisimella. Syyrian sisällissotaa kiihdytettiin
radikaalien elementtien, edustivatpa ne hallintoa tai oppositiota, toimesta
syksyllä 2011 salamurhaamalla eri uskontokuntiin kuuluvia merkkihenkilöitä
erityisesti Homsin kaupungissa. Nämä teot tekivät tehtävänsä, sodasta tuli myös
tunnustuksellinen ja Homsista poikkeuksellisen raaka sodan näyttämö. Syyrialaisten
tahdosta huolimatta väkivaltaistumista ei kyetty estämään. Pommi-iskujen
sarjalla on sama tavoite Libanonissa kuin syksyn 2011 tunnustusten rajat
ylittäneillä salamurhilla Syyriassa. Pelon kylväminen ja uskontokuntien
välisten suhteiden repiminen osoittaa, että Libanonista löytyy riittävästi niitä
tahoja, jotka tavallisista libanonilaisista välittämättä haluavat sytyttää ruutitynnyrin. Ja se on sytytettävissä.
Geneve-2 ei ole vain Syyrian rauhanprosessi. Geneve-prosessin
onnistumisella tai epäonnistumisella on suora vaikutus yhteiskuntavakauteen
niin Libanonissa kuin Irakissa. Tästä syystä kaikilla rauhanprosessiin
osallistuvilla on poikkeuksellisen suuri vastuu. Ei ainoastaan syyrialaisilla
osapuolilla, vaan myös Yhdysvalloilla ja Venäjällä. Geneve-2:n epäonnistuessa rauhan mahdollisuudet Lähi-idässä tuhotaan vuosikymmeniksi. Tappamalla ei
kukisteta autoritaarisuutta sen enempää kuin uskonnollista radikalismia. Niiden kukistaminen edellyttää sopimusta ja sopimuksellisuutta. Eikä siihen sopimuksellisuuteen
sovi se kaksinaismoralismi, joka on niin tuttua suurvaltojen Lähi-idän politiikassa.
Rehellisyyttä tarvitaan yhtä paljon kaikilta Syyrian sodan osapuolien tukijoilta kuin
sodan osapuolilta.